Tämä artikkeli jatkaa sarjaa, jossa SSF:n hallituksen jäsenet esittäytyvät kertoen vapaamuotoisesti ajatuksiaan. Äänessä nyt Timo Pehrman.
Restoratiivisen sovittelun ihmiskäsitys ja käytäntö
Ihmisten välisten konfliktien ratkaisuun on kehitetty erilaisia restoratiivisen sovittelun malleja, jotka voidaan luokitella evaluatiivisiin, terapeuttisiin ja fasilatiivisiin sovittelumenettelyihin. Evaluatiivisessa sovittelutavassa korostuvat osapuolten lailliset oikeudet ja juridiikka, ja välimiesmenettelyä muistuttavana ohjaustapana se soveltuukin parhaiten kaupallisiin ja ammatinharjoittamiseen liittyvien konfliktien ratkaisuun. Terapeuttisessa sovittelussa perehdytään konfliktin taustalla oleviin psykologisiin syihin ja pyritään parantamaan osapuolten välisiä suhteita. Fasilitatiivisessa sovittelussa pyritään saamaan esiin osapuolten todelliset intressit ja löytämään niistä yhteisymmärrys. Rajat sovittelun eri lajien välillä ovat monesti epätarkkoja ja erilaisia välimuotoja myös löytyy.
Olen havainnut, että käytännössä sovittelun malli ja toteutustapa riippuu sovittelijan persoonasta ja monesti myös sovittelun ideaan liittymättömistä käsityksistä. Paljon puhuva lause ”sovitella voi kuinka vaan”, on itse kuulemistani käsityksistä äärimmäisin. Kun sen esitti sovittelun asiantuntijana itseään pitävä kouluttaja, hälytyskellot mielessäni alkoivat soida. Voi tietysti ajatella, että ajatuksen esittäjä tarkoitti improvisointia sovittelutilanteessa mutta kun sovittelua alkavat ohjata siihen kuulumattomat toteutusmallit kuten [1]NVC, NLP, Tuplatiimi, työnohjaus tai muut vastaavat valmennusohjelmat on syytä kysyä, mistä onkaan kyse ja mihin ollaan menossa. Mikä on sovittelijan käsitys ihmisestä ja millaisten arvojen pohjalta hän toimii? Onko sovittelijaksi kouluttautumisessa parantamisen varaa?
Sovittelun ohjaus
Restoratiivinen sovittelu kiinnittää huomion ihmissuhteiden sosiaaliseen dynamiikkaan ja eheyttämiseen. Peavyn (2006, 54) mukaan sosiodynaamisen ajattelutavan perusoletus on, että lähes kaikki avun tarpeessa olevat henkilöt ovat luovia ja aktiivisia ihmisiä, joilla on potentiaalista kykyä löytää ratkaisuja ja vastauksia omiin ongelmiinsa. Heillä on myös kykyä ohjata omaa elämäänsä, kunhan he pääsevät sopivaan oppimisympäristöön ja vapautuvat sisäisten ja ulkoisten häiriötekijöiden vaikutuksesta. Kun tarvitaan ohjausta, ohjaajan pitää pyrkiä tietoiseen läsnäoloon. Tarvitaan tutkivaa mieltä ja tarkkaavaa havainnointia, toisin sanoen ongelmiin ja ratkaisunhakuun paneutuvaa otetta ja vahvaa läsnäoloa.
Rajat sovittelun eri lajien välillä ovat monesti epätarkkoja ja erilaisia välimuotoja myös löytyy (Pehrman & Poikela 2015). Fasilitatiivisessasovittelussa pyritään saamaan esiin osapuolten todelliset intressit ja löytämään niistä yhteisymmärrys, jolloin sitä voidaan luonnehtia ihmiskeskeiseksi ja oppivaksi sovitteluksi. Sen sijaan evaluatiivistasovittelua voidaan pitää asiakeskeisenä sovitteluna, koska siinä on tärkeintä saada akuutti konflikti ratkaisuun ilman, että osallisten oppimiseen ja voimaantumiseen kiinnitetään suurta huomiota. (ks. myös Iivari 2010). Osallisten voimaantuminen, oppiminen ja itseohjautuvuuden lisääntyminen riippuu hyvin paljon sovitteluprosessin toteutuksesta. Kun osapuolten dialogin kehittyminen ja yksilöllisen autonomian lisääminen on sovittelun tavoitteena, sovittelun voidaan katsoa rakentuvan luottamukseen sen sijaan, että se perustuisi asiantuntijan tuottamaan ja kontrolloimaan proseduuriin ja ratkaisuun. Jokainen sovittelija joutuu pohtimaan jokaisen sovittelun ainutlaatuisuutta.
Välittömän tuloksen tavoittelu voi johtaa evaluatiiviseen ratkaisumalliin, jolloin konflikti saadaan pyyhittyä pöydältä mutta mitään takeita ei ole sille, että eikö se ilmaantuisi uudelleen. Kestävän ratkaisun aikaansaaminen sen sijaan edellyttää huomion kiinnittämistä siihen, mikä aluksi vaikuttaa konfliktin ratkaisun kannalta toissijaiselta eli osapuolten kykyyn kommunikoida ja vuorovaikuttaa sekä oppia ja kehittyä prosessin aikana. Fasilitatiivisen sovittelun tavoitteena ei ole vain käsillä olevan konfliktin ratkaisu vaan saman tyyppisten konfliktien ennaltaehkäiseminen esimerkiksi työyhteisössä, joissa konfliktien osallisina on monia henkilöitä ja ryhmiä.
Sovittelija saattaa käyttää erilaisia kysymyslistoja apunaan niihin luottaen. Kuten eri aiheisia kortteja osapuolten ajattelun herkistämiseksi tai jopa kirjata asioita fläppitaululle tai näkyvästi tietokoneen avulla. Havainnollistamisen avulla sovittelija haluaa parantaa sovittelusopimuksen sisältöä, mutta liiallinen sovittelusopimuksen eri aiheisiin aktivointi voi johtaa johdattelevaan tai parhaimmillaankin vain evaluatiiviseen sovittelun ohjaukseen. Johdattelun tuloksena voi käydä niin, että osapuolet alkavat vähitellen samaistua pahimmillaan jopa manipuloiviin ehdotuksiin.
Humanistiset arvot sovittelun lähtökohtana
Humanistisen ihmiskäsityksen omaavat uskovat ihmisen omaan tahtoon, hyvyyteen, luovuuteen sekä kykyyn kasvuun ja kehittymiseen. Humanismi ymmärtää ihmisen vapaana, itseohjautuvana ja tavoitteellisesti toimivana ihmisenä, joka luottaa itse omiin kehittymismahdollisuuksiinsa Kehittyä ei kuitenkaan voi vain itsekseen vaan ihminen tarvitsee osakseen myönteistä huomiota ja rakkautta. Inhimillisyys on toisen ihmisen arvostamista, kunnioittamista, loukkaamattomuutta ja hienotunteisuutta. Jokaiselle ihmiselle on taattava ihmisarvoinen elämä. Inhimillisyyttä on myös toisen kuunteleminen ja kiinnostus häntä kohtaan.
Humanismin pohjalta ihmiskeskeisen sovittelun arvoja ovat muun muassa puolueettomuus, luottamuksellisuus, oikeudenmukaisuus ja osallisuus yhteiskuntaan. Humaani sovittelu tarkoittaa osallistavaa konfliktin ratkaisua, avoimuutta, myönteisyyttä, vastuunottamista, oppimista, ihmiskeskeisyyttä, anteeksipyytävää ja -antavaa asennetta sekä ihmissuhteiden korjaamista tilanteissa, joissa on aiheutettu mielipahaa, tehty loukkauksia ja jopa rikollisia tekoja.
Humanististen arvojen tulisi ohjata sovittelijan toimintaa sovittelutilanteessa. Jos sovittelija ei kykene toimimaan ihmisoikeuksia turvaavien arvojen mukaisesti, sovittelu saattaa muuttua pinnalliseksi tai pelkästään asiakeskeiseksi ristiriitojen ratkomiseksi. Jos esimerkiksi tunteita ei käsitellä riittävän perusteellisesti, niin sovittelusopimus virallistuu eikä sopimuksen muutosvoimalla ole kovin suurta merkitystä tulevan käyttäytymisen kannalta. Osapuolten asema muuttuu myös oppimistilanteena, koska oppimisen edellytyksiä ratkaisuprosessissa on vähennetty enemmän tai vähemmän tietoisilla tavoilla.
Vapaus ja vastuu
Yksinkertaisimpia ehdotuksia yleiseksi vapauden käsitteeksi on käsitys vapaudesta esteiden puuttumisena. Esimerkiksi Immanuel Kantin mukaan vapaus on vapautta pakottamisesta eikä valtiolla ole oikeutta rajoittaa kenenkään vapautta muuten kuin estääkseen tätä loukkaamasta toisten vapautta. Kun Suomi liittyi 1990- luvun alussa Euroopan neuvostoon, kansalaisten perusoikeudet tuli kirjata perustuslakiin Euroopan ihmisoikeussopimuksen edellyttämällä tavalla. Perusoikeuksina ihmisoikeussopimuksessa mainitaan ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapaus.
Vapaus on vapautta jostakin mutta se voidaan ymmärtää myös vapautena johonkin. Edellinen on vapauden negatiivinen ja jälkimmäinen vapauden positiivinen määrittelytapa. Toisin sanoen ihminen voi olla vapaa ulkoa tulevasta pakottamisesta, väkivallasta ja pakosta. Sen lisäksi hänellä tulee olla vapaus toteuttaa itseään autenttisesti ja pyrkiä omaan parhaaseensa vahingoittamatta muita. Kantin mukaan vapaa ihminen on rationaalista tahtoa noudattava ihminen, eli sellainen, joka kykenee järkevään ajatteluun ja ohjaa toimintaansa sen mukaisesti.
Maslowin mukaan vapaus sisältää vastuun ja humanistinen psykologia korostaa vastuuta itsestä ja valinnoista. Oikeustiede konkretisoi vastuun käsitteen velvoitteena, joka perustuu henkilön tekemisiin tai tekemättä jättämiseen. Yleisten oikeusperiaatteiden mukaan jokainen on vastuussa eli korvausvelvollinen aiheuttamastaan vahingosta. Restoratiivinen oikeuskäsitys, johon ihmiskeskeinen sovittelu nojaa, perustuu ajatukseen, että väärintekijä ei ole vain velvollinen korvaamaan aiheuttamansa vahingon ja kärsimään siitä langetetun rangaistuksen. Hän on vastuussa siitä, että uhri saa hyvityksen myös psykologisessa merkityksessä. Myös uhrilla on vastuunsa hänen suostuessaan sovitteluun, jonka tehtävänä on saattaa hänet ja tekijä dialogiin tavoitteena korjata rikotut ihmissuhteet niin hyviksi kuin mahdollista.
Sovittelussa konfliktien aiheuttamista ongelmista sovitaan kirjoittamalla tilanteesta yhteinen sopimus. Sovittelukäsittelyn tulisi olla niin syvällistä, että kaikki ymmärtävät vahinkojen aiheuttamat seuraukset. Oppimisen ja kehittymisen kannalta on keskeistä, että tekijä tai tekijät ottavat vastuun tekemisistään. Restoratiivinen sovittelu kehittää lähtökohtaisesti ei vain osapuolten vaan koko yhteiskunnan vapautumista, mikä tarkoittaa emansipaatiota, vapautumista holhouksesta, vierasmääräisyydestä tai muusta eriarvoisuudesta sekä tasa-arvoisuuden saavuttamista ja tulemista riippumattomaksi jostakin (vrt. Nurmi ym. 2001).
Velvollisuus ja kontrolli
Vapaa tahto on ihmisen kyky tehdä harkittuja valintoja. Voidaan katsoa, että vapaata tahtoa ei ole täysin sitovien lainalaisuuksien määräämässä maailmassa tai pelkän sattuman seurauksena syntyneissä valinnoissa. Vapauden käsitteen rinnalla Immanuel Kant korostaa velvollisuuden käsitettä ja että vaatimus velvollisuuden täyttämiseen on ehdoton. Velvollisuus tarkoittaa toimintaa tai toiminnasta pidättäytymistä, joka perustuu lakiin, moraalisääntöön, normiin, sitoumukseen tai tapaan.
Velvollisuudetkin jaetaan positiivisiin velvollisuuksiin, joissa on velvollisuus suorittaa jokin teko, ja negatiivisiin velvollisuuksiin, joissa on velvollisuus jättää jotakin tekemättä. Siten velvollisuuden tunnosta tehdyt teot ovat moraalisesti arvokkaita. Tarvittaessa henkilö toimii vastoin mielihaluaan ja pakottaa itsensä toimimaan velvollisuuden mukaisesti. Sen sijaan teolla, joka tapahtuu pakosta, sattumalta tai luontaisen taipumuksen mukaisesti, ei ole moraalista arvoa. Velvollisuus edellyttää itsekontrollia sisäistettyjen arvojen ja moraalisten ohjeiden pohjalta. Jos kontrollin lähde on jossakin ulko- tai yläpuolella, vapaan tahdon toteutumisesta ei enää voida puhua.
Kontrollin negatiivisista vaikutuksista on kirjoitettu muun muassa johtamisen näkökulmasta. Liukkosen (2017) mukaan johtaminen perustuu liian usein kontrolliointiin. Liian moni yritysjohtaja kohtelee alaisiaan kuin näillä ei olisi minkäänlaista sisäistä motivaatiota. Kontrolloinnin vaikutukset kohdistuvat motivaatioon ja työtyytyväisyyteen. Lähes kaikki motivaatioteoriat korostavat autonomian merkitystä motivoivana tekijänä.
Siitosen (1999) mukaan motivaatio- ja voimaantumistutkimuksissa korostetaan vapautta, itsemääräämisoikeutta, valinnanvapautta, vapaata tahtoa, itsesäätelyä, luottamusta ja toiminnanvapautta. Jos osapuolia pyritään vain kontrolloimaan ja valvomaan, oman järjen käyttäminen, innostus ja kehittyminen himmenevät ja vaimenevat yksilön keskittyessä sopeutumaan ulkoisesti asetettuihin kriteereihin. Koulutus ja osaaminen valuvat vähintäänkin osittain hukkaan. – Jopa eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu Sisäinen motivaatio kertoo, että käskevä ja kontrolloiva ohjaustyyli ei sovi enää nykyaikaan.
Työelämässä työntekijän ja organisaation oppiminen ja kasvu ovat olennaista organisaation menestymiselle. Oppimisella ja kasvulla ei Kaplanin ja Nortonin (1996) mukaan ole merkitystä, jos työntekijä ei ole motivoitunut, eikä hänellä ole toiminnanvapautta tai päätöksentekovapautta.
Työorganisaatioissa työnjohdon kontrolli on perusteltu työantajan direktio-oikeutena, joka toteutuu esimies- ja alaissuhteina. Siksi ristiriitatilanteiden sovittelu työyhteisöissä poikkeaa tuomio- istuin-, rikos- ja vertaissovittelusta juridisesti. Työnantajalla on työturvallisuuslain perusteella toimimisvelvollisuus, jos työpaikalla ilmenee työntekijään kohdistuvaa häirintää tai muuta epäasiallista kohtelua edellyttäen, että työnantaja saa asiasta tiedon (Koskinen & Pehrman 2018).
Sovittelijaksi kouluttautuminen
Monet erilaisia koulutustaustoja omaavat henkilöt ovat havaintojeni mukaan varsin halukkaita aloittamaan sovittelukoulutuksen jopa ilman minkäänlaista sovittelukokemusta. Jostakin on tietysti aloitettava mutta sovittelun vaativuuden takia osaavaksi sovittelukouluttajaksi kehitytään vasta riittävän vahvan sovittelukokemuksen jälkeen. Omakohtaisesti koin osaavani sovitella, vaikka olinkin kokenut yrityskouluttaja, vasta kymmenien sovittelukertojen jälkeen. Nyt yli 30 vuoden aikana soviteltuani useita satoja sovittelutapauksia, niin vieläkin tunnen tarvetta kehittää osaamistani vaikeissa sovittelutilanteissa.
Kun konflikteja ja ristiriitoja sovitellaan, niin asian käsittely siirtyy helposti asian ytimestä sivuraiteille. Aletaankin puhua jostain muusta kuten esimerkiksi työkiireistä, työnjärjestelyistä tai tiedonkulusta, koska ahdistavilta tuntuvista ihmissuhteista ei haluta puhua. Samoin voi käydä sovittelukoulutuksen suunnittelussa ja toteutuksessa. Sovittelun ydinasia saattaa kadota.
Sovittelijana toimiminen vaatii sovittelijalta ominaisuuksia, jotka kehittävät soviteltavien itsenäisyyttä, oma-aloitteisuutta ja kykyä arvioida omaa toimintaa. Sovittelijoiden olisi osapuolten oppimisen kannalta hyvä kehittyä asiantuntijakeskeisestä toimintatavasta autonomiaa suosivaan toimintaan, jossa sovittelija on enemmän ulkoa ohjaava voima kuin ongelmia ratkaiseva asiantuntija. Sovittelijoiden tulisikin aktiivisesti arvioida omaa toimintatapaansa sekä ilmaista käsityksiään niistä.
Sovittelun perusteoriat, kuten konfliktien hallinta, restoratiivinen ajattelu ja ihmisen kasvuun liittyvät teoriat saattavat unohtua koulutusohjelmista tai saavat niissä liian vähäisen huomion. Pahinta on, jos koulutuksessa ei huomioida riittävästi sovittelutaitoihin liittyviä harjoituksia.
Sovittelukoulutuksessa ja koulutukseen liittyvissä harjoituksessa on annettava eväät siihen, että opiskelijat tiedostavat sovittelun ydinasiat ja ymmärtävät sovittelun perusidean. Sovittelussa on kysymys uudenlaisesta ajattelusta, jossa konflikteja tulee tutkailla uusin silmin, luovalla otteella ja ihmetellen. Sovittelun tärkein tavoite on kasvu ja oppiminen.
Sovittelija voi käyttää joko fasilitatiivista tai evaluatiivista sovittelun ohjaustyyliä ja myös terapeuttista tai jotakin muuta ohjaustyyliä. On tärkeää, että sovittelija ymmärtää käyttämänsä ohjaustyylin vaikutukset osapuolten kasvun ja kehittymisen kannalta, mikä on mitä keskeisin sovittelun tavoite.
Opittuaan sovittelun perustaidot, sovittelijat tarvitsevat myös jatkokoulutusta. Kokemusten vaihtaminen ja sovittelutilanteiden kertaaminen on yksi tärkeimmistä oppimisen muodoista jatkokoulutuksessa. Kokemuksia halutaan kuulla ja vaihtaa ajatuksia erilaisten sovittelutilanteiden ratkaisuista. Verkostoituminen toisten sovittelijoiden kanssa koetaan kaikkein olennaisimmaksi asiaksi jatkokoulutuksen kannalta. Sovittelijat haluavat tehdä yhteistyötä sovittelutapausten hankinnassa, oppia kokeneemmilta sovittelijoilta, saada tukea ja mentorointiapua. Se voi tapahtua esimerkiksi puhelimen avulla, tuntemuksien purkamisena toisten sovittelijoiden kanssa ja oppimisena kokeneemmilta sovittelijoilta.
Verkostoinnin organisoijana voisi toimia Suomen sovittelufoorumi. Yleishyödyllisenä järjestönä SFF nähdään muutoinkin sopivana organisoimaan sovittelukoulutusta ja linjaamaan esimerkiksi työyhteisösovittelun sovittelun pelisääntöjä. SFF voisi myös suunnitella ja toteuttaa sovittelun kouluttajakoulutuksen yhteistyössä jonkin sovittelusta kiinnostuneen korkeakoulun ja sovittelijoiden peruskoulutuksen jonkun asiantuntevan organisaation kanssa yhteistyössä.
Yhteenveto
Olen useassa eri yhteydessä todennut, että kaiken muun sovittelun kehittämistoiminnan ohella koulutus on ehdottomasti suurin haaste tulevaisuudessa, jos halutaan laajentaa ja parantaa sovittelun mahdollisuuksia yhteiskunnassa. Olen siis samaa mieltä Suomen sovittelufoorumin kanssa, joka on korostanut koulutustarpeita tutkimushankkeidensa ja sovittelutoiminnan yhteydessä kaikilla sovittelutoiminnan osa-alueilla.
Vaikka sovittelu on vielä vakiintumaton menettelytapa työyhteisöjen konfliktitilanteiden ratkaisussa, sovittelijoiden kokemukset ovat olleet pääsääntöisesti myönteisiä. Esimerkiksi työyhteisön ilmapiiri on sovittelun jälkeen parantunut, ja sovittelumenetelmä koetaan toimivana ja sopivana vaikuttaa konfliktitilanteissa. Sovittelijat näkevät, että työyhteisösovittelulla ja sen laajentumisella on hyvät mahdollisuudet työyhteisöissä (Pehrman 2012).
Menestyksellinen sovittelijana toimiminen edellyttää perusteellista tietämystä sovittelusta, käytännössä koeteltuja taitoja ja vahvoja henkilökohtaisia ominaisuuksia. Sovittelijalla pitää olla aito kiinnostus ja motivaatio sovittelutyötä kohtaan, humaani ihmiskäsitys ja hyvät vuorovaikutus- ja yhteistyötaidot. Hänen täytyy sovittelijana kehittää tietojaan ja taitojaan ja ylläpitää sovittelutyön tekemisen motivaatiota sekä valmentautua jatkuvasti kehittyäkseen sovittelijana – sanalla sanoen, sovittelija on elinikäinen oppija.
Vantaalla 18.8.2020
Timo Pehrman, sovittelija, FT
[1] NVC = Nonviolent Communication; NLP= Neuro-Linguistic Programming
——
Tämä artikkeli on kolmas osa sarjaa, jossa SSF:n hallituksen jäsenet esittäytyvät kertoen vapaamuotoisesti ajatuksistaan.
