Sovittelun määritelmä
Sovittelu on vapaaehtoinen konfliktinhallintamenetelmä, jossa puolueeton ulkopuolinen henkilö, sovittelija, auttaa riidan osapuolia erityisen sovittelumenettelyn avulla löytämään molempia osapuolia tyydyttävän ratkaisun. Sovittelija ei ratkaise osapuolten ongelmaa vaan toimii sovinnon mahdollistajana (fasilitaattorina). Sovittelija ohjaa prosessia, jonka lopputuloksena asianosaiset itse löytävät ratkaisun. Hän ei ole passiivinen vetäytyjä vaan aktiivinen kuuntelija. Sovittelija sallii myös tunteiden käsittelyn, moraalisen pohdinnan ja arvokeskustelun. Sovittelija ei tuomitse, mutta huolehtii kuitenkin siitä, että sopimus on osapuolille kohtuullinen. Sovittelu on tulevaisuuteen suuntautuvaa sosiaalista toimintaa, jolla aktiivisesti etsitään pysyviä myönteisiä ratkaisuja. Sovittelu on oppimisprosessi.
Sovittelun teoria
Modernin sovitteluliikkeen yhtenä tärkeimpänä taustateoriana on restoratiivinen oikeus (restorative justice) eli korjaava konfliktinratkaisu. Se toteutetaan parhaiten fasilitatiivisessa sovittelussa, jossa ovat mukana kaikki osalliset henkilökohtaisesti. Arvoina ovat ihmisten kunnioittaminen, suvaitsevaisuus, myötätunto, luottamus ja anteeksianto. Sovittelun ydin on dialogi, oppimisen halu ja inhimillinen kasvu, toisen ihmisen näkökulman ymmärtäminen ja huomion kiinnittäminen tulevaisuuteen.
Helsingin sovittelukonferenssissa 2006 pohjoismaisen sovittelun isäksi mainittu norjalainen professori Nils Christie lausui, että sovittelu tulee valtaamaan alaa yhteiskunnissa, koska sillä ei ole miekkaa eli ratkaisu- ja rankaisuvaltaa ja koska totuus on suhteellista. Sovittelu perustuu siihen, että kansalaiset otetaan mukaan omien asioidensa käsittelyyn ja vältetään ulossulkemista, leimaamista ja vieraantumista. Sovitteluratkaisu perustuu vahvasti osapuolten tarpeisiin eikä niinkään heidän laillisiin oikeuksiinsa. Sovittelun suurimpina esteinä ovat ihmisten piintyneet ajattelutavat, ihmisen voimakas rankaisemisen tarve ja organisaatiokulttuurit sekä se, että päättäjät ja asiantuntijat eivät luovu vallastaan.
Ihmisoikeuksien toteuttaminen vaatii, että ihmiset saavat itse osallistua omien asioidensa käsittelyyn ja niiden ratkaisuun. Suomen perustuslain 14 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan tehtävänä on edistää yksilön mahdollisuuksia vaikuttaa häntä itseään koskevaan päätöksentekoon. Modernin sovitteluliikkeen fasilitatiivisessa sovittelussa yksilöllä on täysi ja konkreettinen mahdollisuus vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon. Nykyinen perustuslakimme on säädetty myös perusoikeuksien osalta hyvin velvoittavaksi. Näin julkinen valta on velvollinen turvaamaan sen, että sovittelu toteutuu ensisijaisena riidanratkaisukeinona laajasti yhteiskunnan eri osa-alueilla.
Sovittelun kulku
Sovittelussa ei etsitä syyllistä eikä ehdotonta totuutta. Sovittelussa otetaan huomioon osapuolten kulttuuritaustat ja niiden vaikutus menettelyyn. Tietyissä sovitteluissa, kuten esim. tuomioistuin sovittelussa, sovittelija voi käyttää asiantuntija-avustajaa ja osapuolet lainopillista avustajaa. Osapuolet voivat aina käyttää sovittelussa tukihenkilöä. Tavoitteena pitäisi olla, että sovittelija voi kutsua mukaan sovitteluun osapuolten pyynnöstä tai näiden suostumuksella kaikki ne henkilöt, joita konflikti tavalla tai toisella koskettaa ja joiden voidaan uskoa edistävän sovinnon syntymistä. Näin voitaisiin käsitellä myös konfliktin yhteisöllisiä heijastusvaikutuksia.
Aluksi sovittelijat kertovat yhteistapaamisessa kaikille osallistujille mistä sovittelussa on kysymys ja erityisesti siitä, että sovittelija ei tee sovittelun aikana ratkaisuehdotuksia. Informaation jälkeen tapahtuvissa luottamuksellisissa erillistapaamisissa sovittelija pyrkii kyselemällä saamaan esille osapuolten arvot, asenteet, voimasuhteet, näkemykset ja intressit. Näin sovittelija luo konfliktista kokonaisnäkemyksen. Yhteistapaamisessa sovittelija pyrkii osapuolten ja sovitteluun mahdollisesti osallistuvien muiden henkilöiden välisellä vuoropuhelulla luomaan luottamusta sekä rakentamaan siltaa osapuolten välille niin, että he ymmärtävät, että konflikti on yhteinen ja vain yhdessä ratkaistavissa. Sovittelijan velvollisuutena on huolehtia siitä, että osapuolet yhdessä mahdollisimman luovalla tavalla pystyvät syvällisesti käsittelemään ristiriitaa siten, että arvot muuttuvat eduiksi eli osapuolet löytävät arvoistaan huolimatta riitaan kumpaakin osapuolta hyödyttävän ratkaisun. Kokenut sovittelija on rauhallinen, antaa muiden puhua ja pysyy itse vaiti, tarvittaessa tulkitsee osapuolten lausumia, tekee yhteenvedon sekä tarkkailee myös omaa käyttäytymistään. Sovitteluun kuuluvat oppiminen ja voimaantuminen. Voimaantumisella tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että osapuolet tai osapuoli pystyvät jatkossa toimimaan itsenäisemmin ja pitämään paremmin puoliaan, tuomaan paremmin mielipiteensä esille, sekä ymmärtämään paremmin omaa käyttäytymistään ja toisten käyttäytymistä.
Sovittelun kuluessa voidaan tarpeen mukaan siirtyä takaisin luottamuksellisiin erillistapaamisiin. Näin on toimittava erityisesti silloin kun tunteet ovat saaneet sovittelun kannalta negatiivisen ylivallan tai on ilmeistä, että osapuoli on jäänyt alakynteen tai ei ole riittävän selvästi kyennyt tuomaan esille omia näkemyksiään. Osapuolet voivat myös milloin tahansa keskeyttää sovittelun. Kun yhteisymmärrys ja sovinto ovat syntyneet, niin kaikki sovittelussa mukana olleet osallistuvat sopimuksen sisällön määrittelyyn ja allekirjoittavat kirjallisen sopimuksen. Tässä yhteydessä voidaan myös sopia, että tietyn määräajan kuluttua pidetään seurantakokous.
