TEKSTI: VASLAV SKOPETS
Edellisessä Sovittelusanomien numerossa Jenni Kantola kirjoitti digitaalisesta empatiasta. Hän nosti esiin, miten pienetkin viestinnän sävyt voivat synnyttää kokemuksen sivuutetuksi tulemisesta. Jäin pohtimaan samaa kysymystä sovittelijan näkökulmasta: milloin konfliktissa oleva osapuoli pystyy todella kokemaan, että häntä kuullaan ja hänen näkökulmansa otetaan vakavasti? Kuormittuneessa työyhteisökonfliktissa sovittelija voi joutua katsomaan myös osapuolten vireystilaa: pystyvätkö he vielä kuulemaan, harkitsemaan ja säätelemään omaa reaktiotaan, vai onko keskustelu jo siirtynyt puolustautumisen, hyökkäämisen tai vetäytymisen alueelle?
Kuormittuneessa sovittelutilanteessa joku saattaa puhua nopeasti, keskeyttää ja tulkita varovaisenkin kysymyksen syytökseksi. Toinen vetäytyy lyhyisiin vastauksiin, katsoo pois ja antaa vaikutelman, ettei mikään enää auta. Osallistuminen voi myös näyttää ulospäin suostuvalta, mutta siinä on jotakin poissaolevaa; myöhemmin käy ilmi, etteivät sovitut asiat ala näkyä työyhteisön arjessa. Tällainen on tuttua sovittelijan käytännön työstä. Ulospäin nämä tilanteet voivat näyttää haluttomuudelta osallistua, mutta taustalla voi olla konfliktin herättämä uhka, häpeä, loukkaantuminen tai kasvojen menettämisen pelko. Kuvattu tunneskaala kaventaa ihmisen kykyä olla dialogissa. Silloin on hyödyksi pysähtyä ja kysyä: antaako keskustelutila mahdollisuuden todelliselle kuulluksi tulemiselle?
”Osallistuminen voi näyttää ulospäin suostuvalta, mutta siinä on jotakin poissaolevaa; myöhemmin käy ilmi, etteivät sovitut asiat ala näkyä työyhteisön arjessa.”
Törmään tähän omassa työssäni usein, ja minua auttaa jäsentää tilannetta Daniel Siegelin tunnetuksi tekemän siedettävyysikkunan käsitteen kautta. Siegel määrittelee siedettävyysikkunan vireystilan alueeksi, jossa ihminen pystyy samanaikaisesti tuntemaan, ajattelemaan, säätelemään itseään ja olemaan yhteydessä toiseen. Sovittelun kielellä tämä tarkoittaa tilaa, jossa osapuoli kykenee kuuntelemaan, tarkistamaan omia tulkintojaan, sietämään erimielisyyttä ja harkitsemaan vaihtoehtoja. Ikkunan ulkopuolelle siirtymistä Siegel nimittää sekä yli- että alivireydeksi. Ylivireydessä ihminen saattaa korottaa ääntään, keskeyttää, puolustautua, hyökätä tai hakea nopeasti oikeutusta omalle kokemukselleen. Alivireydessä hän voi vetäytyä, lamaantua, puhua monotonisesti tai myötäillä näennäisesti ilman todellista sitoutumista. Omassa työssäni pidän silmällä erityisesti niitä hetkiä, joissa keskustelu näyttää ulkoisesti sujuvan, mutta vuorovaikutuksen laatu ei vastaa toimivan vireystilan edellytyksiä.
Työyhteisösovittelussa pysytään aina sovittelun tehtävässä. Huomio kohdistuu tilanteen kehitykseen, vuorovaikutukseen ja siihen, miten osapuolet voivat päästä yhteisymmärryksessä eteenpäin. Samalla sovittelu on tila, jossa siihen osallistuvat kohtaavat toisiaan, ja tämä kohtaaminen tuo usein mukanaan voimakkaita negatiivisia tunteita: kuormitusta, uhkaa, häpeää ja suojautumista. Psykoterapeuttina tunnistan hyvin hetket, joissa voimakas tunnetila kaventaa ihmisen kykyä kuulla, harkita ja joustaa. Silloin osapuoli ei välttämättä kuule ensisijaisesti sitä, mitä sanotaan, vaan sitä, mitä hän pelkää sanottavan. Hän reagoi sekä käsillä olevaan epämiellyttävään sovittelutilanteeseen että sen taustalla oleviin merkityksiin, kuten kokemukseen epäoikeudenmukaisuudesta, aseman menettämisestä tai siitä, ettei häntä ole aiemmin otettu vakavasti. Tällaisessa tilanteessa suojautuminen voi ilmetä hyökkäyksenä, vetäytymisenä tai näennäisenä myönnytyksenä, joka murentaa prosessin pohjaa.
Tätä havaintoa voi sanoittaa myös Kenneth Cloken kautta. Hän kuvaa sovittelua paikkana, jossa konfliktitarinat, kieli, tunne ja keho kohtaavat. Tällöin sovittelijan tehtävä ei rajoitu prosessin tekniseen kuljettamiseen, vaan siihen kuuluu myös sen tunnistaminen, milloin keskustelu avautuu ja milloin se alkaa sulkeutua. Huomioimisen arvoista on se, että sovittelutilanne ei ole osapuolelle aina pelkkä mahdollisuus. Se voi tuntua myös uhalta. Elizabeth Baderin ajattelu auttaa ymmärtämään tätä jännitettä: samassa tilanteessa voi avautua mahdollisuus tulla kuulluksi, mutta samalla se voi koskettaa hyvin herkkiä asioita, kuten omaa asemaa, kasvoja, minäkuvaa tai kokemusta siitä, ettei välttämättä ollutkaan oikeassa.
”Sovittelussa empatia on ennen kaikkea taito rakentaa vuorovaikutuksen tila, jossa ihminen voi kuulla myös itselleen vaikean asian menettämättä toimintakykyään.”
Tilassa, jossa tällainen jännite on ilmassa, sovittelijan rauhallinen ääni, jäsennelty eteneminen ja taukojen käyttö eivät ole vain pehmeitä elementtejä prosessin ympärillä. Ne ovat osa sovittelun kovia työkaluja ja tietoista prosessin johtamista. Sovittelijan tavoitteena on ennen kaikkea edistää kuulemisen mahdollisuuksia, ei säädellä osapuolten kokemuksia heidän puolestaan. Näillä työkaluilla sovittelija vaikuttaa siihen, millaista rytmiä ja turvallisuutta huoneessa ylläpidetään. Usein kyse on hyvin pienistä ratkaisuista: puheenvuorojen selkeyttämisestä, yhden asian käsittelystä kerrallaan tai siitä, että sovittelija pysäyttää keskustelun hetkessä, kun se alkaa tuottaa enemmän puolustautumista kuin todellista kuuntelemista.
Tim Hicksin ajatus kehollistuneesta konfliktista avaa selkeimmin, mistä tässä on kyse. Sovitteluun tullaan vaatimusten, muistikuvien ja perustelujen lisäksi myös kehollisen kokemuksen kanssa, joka ei kumpua vain tietoisista käsityksistä tai ajattelusta: uhka, pettymys, häpeä, epäoikeudenmukaisuus tai kasvojen menettämisen pelko voivat kulkea mukana koko prosessin ajan. Siksi vuorovaikutuksen laatu vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millaisena osapuolet pystyvät kokemaan sovittelun. Muodollisesti hyvin toteutettu prosessi voi silti jäädä etäiseksi, jos osapuolet eivät missään vaiheessa koe tilaa, jossa he uskaltautuvat kuuntelemaan toisiaan.
Koen, että sovittelussa empatia on ennen kaikkea taito rakentaa vuorovaikutuksen tila, jossa ihminen voi kuulla myös itselleen vaikean asian menettämättä toimintakykyään. Käytännössä tämä tarkoittaa joskus sitä, että sovittelija on tarkka eikä vie keskustelua heti eteenpäin, vaikka siihen olisi houkutus. On pysähdyttävä, selkeytettävä puheenvuoroja tai palautettava keskusteluun sellainen rytmi, jossa ihmiset vielä pystyvät kohtaamaan toisensa. Tämän rajan tunnistaminen auttaa sovittelijaa olemaan kiirehtimättä silloin, kun kiirehtiminen lisäisi puolustautumista tai kaventaisi kuulemista. Juuri vaikeissa konflikteissa tällainen hidastaminen voi olla sekä vastuullista että inhimillistä.
Lähteet
- Bader, Elizabeth E. (2010). The Psychology of Mediation: Issues of Self and Identity and the IDR Cycle. Pepperdine Dispute Resolution Law Journal, 10(2), 183–214.
- Bader, Elizabeth E. (2015/2016). The Psychology and Neurobiology of Mediation. Cardozo Journal of Conflict Resolution, 17, 363–384.
- Cloke, Kenneth. (2013). The Dance of Opposites: Explorations in Mediation, Dialogue and Conflict Resolution Systems Design. GoodMedia Press.
- Hicks, Tim. (2018). Embodied Conflict: The Neural Basis of Conflict and Communication. Routledge.
- Siegel, Daniel J. (1999). The Developing Mind: How Relationships and the Brain Interact to Shape Who We Are. Guilford Press.
Kirjoittaja toimii sovittelijana ja psykoterapeuttina.