Uutiskirjeen henkilökuva: Tim Chapman

European Forum for Restorative Justicen puheenjohtaja, professori Tim Chapman vieraili Helsingissä Sovittelijapäivillä. Haastattelimme häntä podcastiimme englanniksi ja samasta haastattelusta on alle suomennettu uutiskirjeemme henkilökuva. Voit kuunnella haastattelun podcastistamme Sovittelun aallot.

Hienoa saada sinut vieraaksi, Tim! Kerrotko aluksi hieman lisää itsestäsi ja työstäsi.

– Tulen Pohjois-Irlannin Belfastista, jossa asun, mutta olen varttunut Afrikassa ja opiskellut Englannissa. Olen työskennellyt rikosoikeudellisessa järjestelmässä 25 vuotta ehdonalaisvalvojana. Noiden vuosien aikana olen työskennellyt paljon erilaisten ihmisten kanssa niin vankiloissa, oikeuslaitoksissa kuin yhteisöissäkin. Sen jälkeen minusta tuli kouluttaja, sillä kiinnostuin opettamisesta. Eri vaiheiden kautta päädyin työskentelemään pääasiassa restoratiivisen oikeuden tematiikan parissa. Työskentelin Ulsterin yliopistossa pitkään kehittäen restoratiivisen oikeuden maisteriohjelmaa. Nykyään työskentelen myös europpalaisten organisaatioiden kanssa, erityisesti restoratiivisen oikeuden eurooppalaisen foorumin kautta (EFRJ). 

EFRJ on Euroopan laajuinen verkosto restoratiivisen oikeuden parissa työskenteleville ammattilaisille, päättäjille ja tutkijoille sekä akateemikoille, jotka haluavat edistää laadukasta restoratiivista oikeutta kaikille Euroopassa.

Kiitos! Kerrotko sitten hieman lisää, miten olet törmännyt VERSO-ohjelmaan ja ohjelmajohtajaamme Maija Gelliniin?

-Tapasin Maijan EFRJ:n kautta, hän on arvostettu jäsen erityisesti restoratiivisen koulukulttuurin asiantuntijana. Välittömästi juteltuamme ymmärsin, että olemme samanhenkisiä; jaamme samankaltaiset arvot ja innostuksen. Maijan kutsumana tutustuin myös VERSO-ohjelmaan ja pääsin viettämään pari päivää lumisessa Suomessa toimistollanne, jossa tapasin sinut ja kollegasi. Olin hyvin vaikuttunut tekemästänne työstä kouluilla, sen kasvamisesta ja vaikuttavuudesta. Olenkin VERSO-ohjelman innokas tukija.

Myöhemmin minua pyydettiin kehittämään eurooppalainen restoratiivisen oikeuden malli lasten ja nuorten parissa työskenteleville. Etsin tuekseni tutkijoita ja ensimmäiseksi pyysin mukaani Maijan, toiseksi pyysin tuntemani belgialaisen tutkijan Monique Andersenin. Hanke oli kiinnostava, sillä kartoitimme paitsi olemassa olevaa tutkimusta, myös hyviä käytäntöjä hankkeista eläviksi esimerkeiksi. Valitsimme jälleen Suomen ja VERSO-ohjelman, mutta myös laadukkaan työn nuorten rikollisuudella oireilevien parissa. Suomen lisäksi Monique tutustutti meidät begialaiseen sovittelun osana rikosoikeudellista järjestelmää, joka onnistuu ehkäisemään nuorten päätymistä järjestelmään. Kolmanneksi tarkastelimme Pohjois-Irlannissa tehtyä työtä vakavaan rikollisuuteen syyllistyneiden nuorten parissa. Käytämme Pohjois-Irlannissa conferencing-menettelyä pelkän sovittelun sijaan.

Projektin tuloksena tuotimme julkaisun ja olemme pitäneet Maijan kanssa tiiviisti yhteyttä, seuraan tarkasti hänen työtään ja kuten totesinkin jo, olen VERSO-ohjelman suuri fani. 

Onpa hienoa kuulla, kiitos! Seuraavaksi kysymme: mitä sovittelu sinulle tarkoittaa ja mitkä ovat olleet mieleenpainuvimmat oppituntisi sovittelun saralla?

– Törmäsin sovitteluun ensin ehdonalaisvalvojana. Olin saanut sovittelukoulutusta ja koin sen mielekkääksi menettelytavaksi heti alusta alkaen. Ehdonalaistyössä fokus on vahvasti tekijän tarpeissa, ja loukattu osapuoli on helppo melkein unohtaa. Aloin toteuttaa pienen mittakaavan sovittelua noin 25 vuotta sitten, ja pidin siitä paljon, se tuntui tuovan työlle uuden ulottuvuuden. Myöhemmin päädyin jättämään työni ehdonalaisvalvojana ja keskityin sovitteluun työskennellessäni Mediation Northern Ireland -järjestössä. Siellä sain lisäkoulutusta sovittelijana ja tutustuin naapuruussovitteluun sekä työyhteisösovitteluun. Sitä kautta kiinnostuin restoratiivisesta oikeudesta. 

Vuonna 2002 Pohjois-Irlannissa astui myös voimaan laki, jonka mukaan kaikille nuorille rikoksentekijöille tarjottaisiin jatkossa mahdollisuus kohdata rikoksensa uhri. Tämä oli iso muutos, ja uuden lain implementoimisessa neuvojaksi valittiin onnekseni minut. Tein työtä Ulsterin yliopiston kanssa kehittääkseni käytännön mallia, joka kehitti sovittelua nuorten parissa tehtäväksi conferencing eli suurpiirityöskentelyksi. Tämän taustalla oli ymmärrys siitä, että nuorten rikoksentekijöiden elämässä perheellä oli suuri merkitys, ja heidän tulisi siksi olla osana menettelyä. Samoin uhreille oli tärkeää tuki niissä vaikeissa tilanteissa, joissa he kohtaavat heitä vastaan rikkoneen tekijän. 

Pohjois-Irlannissa paikallisyhteisöt ovat yhä hyvin vahvoja, ja loukannut teko oli monesti koskettanut monien elämää ikään kuin järveen heitetty kivi aiheuttaa aaltoja. Esimerkiksi, jos naapurisi taloon olisi murtauduttu, kokisit sääliä naapuria kohtaan ja vihaisuutta tekoa kohtaan, mutta miettisit todennäköisesti myös, että näin voisi käydä myös minulle. Yhteisö on siis tärkeä ja siksi yhteisöllä on paikkansa myös prosessissa. Suurpiiriissä saattaakin olla mukana 8 tai jopa 15 osallistujaa ja menettelyn tavoitteena on, että uhri tulee kuulluksi ja saa ilmaista tarpeensa teon korjaamiseksi, mutta myös nuoren tekijän kuuleminen, jotta tämän tarvitsema tuki tulee perheen ja lähiyhteisön kuulemaksi. Tämä menettely on osoittautunut hyvin toimivaksi Pohjois-Irlannissa, ja se on nykyään oletusarvoinen toimintatapa nuorten tekijöiden kanssa. Se on vähentänyt uusintarikollisuutta, lisännyt uhrien osallistumista menettelyyn ja sitä on käytetty aktiivisesti: pienessä maassamme jo yli 20 000 kertaa, joista yli 90% ovat menneet hyvin. Siinä onkin oikeastaan oma historiani sovittelun parissa. 

Myöhemmin Ulsterin yliopistoa pyydettiin työskentelemään naapuruusriitojen parissa paikallisyhteisöissä, ja opin ettei conferencing ollutkaan sopiva menettely. Tämä johtui siitä, että yhteisössä ei välttämättä ole yhtä tekijää ja yhtä uhria, enkä ollut aiemmin huokannutkaan kuinka voimakkaasti ajatteluani oli tähän oletukseen ehdollistanut työni rikosoikeudellisessa järjestelmässä, jossa laki määrittää tekijän ja uhrin. Yhteisössä kyse voi olla kiistoista, epäsosiaalisesta käyttäytymisestä tai pienistä rikkeistä, eikä laki silloin aina määritä rooleja. Ihmiset tunnistavat vain, että yhteisössä on konflikti, joka satuttaa heitä, ja jonka he haluavat pois. Jouduimmekin mukauttamaan prosessia, jonka tuloksena syntyi community restorative circleseli yhteisölliset restoratiiviset piirit. Tämä on ollut iso oppitunti minulle: alkuun sovitteluun tutustuminen ja kokemus siitä, kuinka monissa tapauksissa se auttaa, sitten nuorten parissa tarve laajentaa piiriä perheyhteisöihin ja sitten kansalaisyhteiskunnan parissa oppi siitä, ettei ole yhtä prosessia ja menettelyä, joka sopisi kaikkiin tilanteisiin. On siis pakko mukautua muuttuviin tilanteisiin, mutta eri prosessien taustalla löytyvät kuitenkin samat arvot ja periaatteet. 

Niinpä! Mitäs ajattelet tulevaisuudesta, pystytkö hahmottamaan mihin suuntaan kehitys on kulkemassa?

– Kyllä, olen restoratiivisten käytäntöjen innostunut puolestapuhuja, joten haluaisin nähdä restoratiivisuuden toteutuvan kautta yhteiskunnan eri tasoilla. Pohjois-Irlannissa viimeisin tutkimuksemme on tarkastellut kulttuurien välisiä konflikteja. Samoin kuin varmaan Suomessakin, olemme vastaanottaneet viime aikoina suuren määrän maahanmuuttajia, ja tämä väestönmuutos on aiheuttanut jonkin verran kitkaa. Minua kiinnostaakin tällä hetkellä restoratiiviset prosessit, jotka onnistuva tuomaan ihmisryhmiä, ei pelkästään yksilöitä, yhteen. Eli esimerkiksi maahanmuuttajayhteisöiden ja paikallisyhteisöiden tuominen yhteen keskustelun kautta, jotta keskinäinen ymmärrys lisääntyisi. Näin voitaisiin tukea vastaanottavan yhteisön vieraanvaraisuutta ja tulijoiden mukautumista uuteen ympäristöönsä. Esimerkiksi eräs yhteisötyöntekijä kertoi toimivansa nykyään niin, että hän käy koputtamassa uuden perheen ovelle ja toivottaa heidät tervetulleeksi ja kysyy samalla, tietävätkö he jo esimerkiksi, milloin jäteastiat on hyvä jättää tienvarteen tyhjennystä varten. Tämäntapaista käytännön tietoa, jota ei meistä kukaan tiedä uudessa asuinympäristössään, kunnes joku kertoo. Tästä syystä koulutamme yhteisön jäseniä ottamaan mahdolliset mielipahat puheeksi nopeasti ennen kuin konfliktit pääsevät paisumaan. 

Kiitos ajatuksistasi! Kysyn vielä kollegani esittämän kysymyksen eli miten ymmärryksesi restoratiivisesta oikeudesta ja sovittelusta on näkynyt henkilökohtaisessa elämässäsi?

– Onpa mielenkiintoinen kysymys! Ajattelen, että se on vaikuttanut, koska työmme ei koske vain restoratiivisen teorian tai prosessien opettamista, vaan pikemminkin kutsuu restoratiiviseen olemiseen ihmisten kanssa. Kyse on oikeastaan autenttisuudesta ja siitä, ettei vain sano oikeita asioita, vaan että tarkoittaa ja tuntee sanansa myös. Ja se on luultavasti vaikeinta itsessään kehittää, myös minulle.


Yleisesti ottaen koen olevani nykyään mieleltäni paljon avoimempi, aiemmin uskoin, että on olemassa aina vain yksi tietty tapa toimia, ja muu oli väärintekemistä. Sen sijaan, että hyppäisin johtopäätöksiin ja kritisoisin muita, pyrin nykyään pysähtymään ja kuuntelemaan, ymmärtämään toisia. Merkittävä sana, jota koulutuksissa käytämme, on kunnioitus, ja sen syvällinen ymmärtäminen. Kunnioitus on muutakin kuin kohteliasta ja mukavaa kohtelua, toisinaan se voi tarkoittaa myös jämäkkyyttä ja sellaisenkin ilmaisemista suoraan, mitä toinen ei välttämättä halua kuulla, mutta tehden se toista kunnioittaen. Eli pohjimmiltaan kyse on minulle kunnioittavan suhtautumisen ymmärtämisestä, ja miten merkittävää hyvää se voi tuottaa kohtaamisissa, ihmissuhteidemme rakentamisessa ja toisten auttamisessa. 

Koskaanhan emme välttämättä tiedosta, toimimmeko kuten kuvittelemme toimivamme saapuessamme kotiin pitkän päivän jälkeen, mutta toivon olevani kunnioittavampi, hiljaisempi ja nöyrempi ihmisenä kuin aiemmin. 

Olipa mahtava vastaus, kiitos! Seuraavaksi kysymys Ninalta: Olet tehnyt pitkän uran ammattilaisena kentällä ja nyt työskentelet akateemisessa maailmassa. Miten kentällä työskentelevät voisimme hyödyntää tehtyä tutkimusta?

– Haluaisin oikeastaan kääntää tuon niin päin, että kun näemme restoratiivisten käytäntöjen muuttuvan jatkuvasti kuten kuvasin Pohjois-Irlannissa – kävimme läpi tehtyä tutkimusta ja laadimme prosessin sen pohjalta, mutta sitten saimme kentältä viestiä, että tämä ei toimi kovin hyvin autismin kirjon ihmisten kanssa, sillä prosessi on suunniteltu oletukselle tietyistä kyvyistä kommunikoinnin, tunneälyn ja empatian saralla, ja osa osallistujista on näissä kyvyissään keskivertoa rajoittuneempi. Jouduimme siis mukauttamaan tutkimuksessamme kehitettyä prosessia käytännössä esiintyneiden haasteiden mukaan. Yhtä lailla kentältä nousi kysymyksiä seksuaalisen väkivallan käsittelyyn liittyen, joita emme olleet suunnitteluvaiheessa riittävästi huomioineet, ja kehitimme sensitiivisempiä menettelytapoja tämän esille nousseen tarpeen pohjalta. Monissa tapauksissa onkin kyse siitä, että käytäntö asettaa vaateita tutkimukselle, eikä toisin päin. Minusta näin kuuluukin olla. Hyvä vuorovaikutussuhde on totta kai kaiken edellytys, mutta olen tietoinen merkittävästä joukosta akateemikkoja, jotka lukevat ja kirjoittavat etääntyen yhä enemmän käytännön työstä restoratiivisten menettelyjen parissa. Tutkimuksen tulisikin perustua kentän todellisuudelle, eikä sanella toimintatapoja. Tutkimusta on toki monenlaista. Tällä hetkellä tutkin vakavien rikosten uhrien kokemuksia restoratiivisista prosesseista, kuuntelen tarkkaan heidän tarinansa ja sen kuultuani minua kiinnostaa aina, toteutuiko anteeksianto vai ei. Ja mitä anteeksianto lopulta on? Olen haastatellut tähän mennessä 7-8 ihmistä, tavoitteenani on 30 haastattelua, mutta haastateltavien löytäminen on hyvin haastavaa. Tähänastiset haastattelut ovat kuitenkin olleet silmiä avaava kokemus minulle.

Eli mielestäsi tarvitsemme tutkimusta, joka kuuntelee tarkemmin ja paremmin kokemuksia kentältä?

– Niin, ja tutkimusta joka aidosti kuuntelee ihmisiä, joita se koskee.

Kiitos viisaista sanoistasi! Vielä viimeinen kysymys: Koulutamme ympäri Suomen kasvattajia restoratiiviseen lähestymistapaan ja miten he voisivat muokata oppimisyhteisöiden toimintakulttuuria. Mitä terveisiä sinulla on heille?

– Yksi asioista, joita Maijalta sain, on ymmärrys restoratiivisen lähestymistavan merkityksestä koulussa. Tulevana lauantaina aloitan kurssin opettajien kanssa Pohjois-Irlannissa, he ovat arkena niin kiireisiä, että kurssi onnistuu vain lauantaina. Tarjoamme osallistujille sertifikaatin täydennysopinnoista restoratiivisten käytäntöjen saralla. Yhteistyöni Maijan kanssa opetti minut näkemään opettajien kouluttamisen uudella tavalla, pari vuotta sitten olisin varmaan perustellut sitä niin, että pyrimme pitämään nuoret poissa vaikeuksista ja vähentämään heidän rikollisuuttaan. Nykyään muotoilisin asian niin, että kyse ei ole heidän menneisyydestään vaan tulevaisuudestaan. Kysymys onkin minusta kaikille yhteiskunnille: kuinka kasvatamme lapsemme kukoistamaan esimerkiksi tulevaisuuden Suomessa? Joka tulee olemaan erilainen kuin nyt ja omassa lapsuudessamme. Tiedättekö, että yhä useimmissa yhteiskunnissa on yhä enemmän mahdollisuuksia, mutta myös uhkia. On enemmän konflikteja. Ei tarvitse kuin vilkaista uutisia ja näkyvissä on monenlaisia haasteita ja ongelmia, jotka liittyvät esimerkiksi siirtolaisuuteen ja rajoihin. Monissa maissa on havaittavissa epävakautta niin sosiaalisesti kuin poliittisesti. Meidän täytyykin varustaa nykyiset nuoret sukupolvet pärjäämään tulevaisuuden haasteiden kanssa. Olen vakuuttunut, että sanalliset konfliktienhallintataidot, näkökulman vaihtamisen taito, vastuunkanto omista virheistä, anteeksiantamisen taito sekä kommunikointitaidot – puhuminen ja kuunteleminen – ovat kaikki arvokkaita taitoja oppia nuorella iällä. Nuoret ovat avoimempia oppimisille kuin me aikuiset. Ja uskon, että jos opettajat voivat tukea näitä taitoja todellisten konflitkitilanteiden parissa harjoittelulla, he kääntävät konfliktit oppimistilanteiksi. Siinä ei ehkä opita matematiikkaa eikä maantietoa, mutta opitaan taito, joka maksaa pidemmällä aikavälillä takaisin yhteiskunnissamme eli kuinka tulla toimeen muiden kanssa, ja erityisesti jännitteisissä tilanteissa. 

Kauniisti muotoiltu ja kysehän on silloin enemmän kuin ennaltaehkäisystä, pikemminkin elämäntaidoista, eikö niin?

– Juurikin niin. Ja tottakai kasvattajan on reagoitava esiin tulevaan tilanteeseen, oli se sitten vaikka riita pihalla, mutta samalla ymmärtää, että kyse on suuremmastakin oppimisesta: mitä tilanteen osapuolet voivat oppia? Entä koko oppimisyhteisö? Kuinka paljon kunnioitusta koulussa on? Eli viestini kasvattajille on: saatat toisinaan kysyä, miten nämä menettelyt liittyvät oppimiseen? Vastaukseni heille on, että ne liittyvät oppimiseen kaikin tavoin.

Paljon kiitoksia tästä haastattelusta ja arvokkaista ajatuksistasi, Tim!