Tämä artikkeli jatkaa sarjaa, jossa SSF:n hallituksen jäsenet esittäytyvät kertoen vapaamuotoisesti ajatuksiaan. Äänessä nyt Mika Koskinen.
Terapeutti-mentori-valmentaja-fasilitoija-filosofi-tutori-konsultti
Sovittelija on fasilitoija, mutta onko hän jotain muutakin? Fasilitoinnissa toteutuu konfliktin omistajuus ja se on kehittämistä ja ongelmanratkaisua l. ratkaisukeskeistä.
Terapeutin roolissa toteutuu itse-reflektion vaatimus, mutta voihan olla, että asiakas kokee koko tilan terapeuttisena. Terapeuteilla on hyviä kysymyksiä itsetutkiskelulle ja ymmärryksen lisääminen on siinäkin avainasemassa. Terapiointi syö kuitenkin hieman emansipaatiota ja osallisuutta, eikä välttämättä vie lainkaan samoihin tavoitteisiin kuin sovittelu.
Mentorointiin ei oikeastaan ole tarkoitus päästä näin lyhyessä interventiossa, mutta kyllä asiakasta voi haastaa, kuten aktoriakin miettimään ja tekemään asioita esim. erillistapaamisten ja yhteistapaamisten välillä. Mentorointi ei ole menetelmä, jolla ristiriitoja primaaristi ratkaistaisiin, koska se tähtää pitkähkön ajan kehittymisen seurannalle, jossa voi olla useampia kehitystä edistäviä attribuutteja.
Valmentajana ei oikeastaan pysty monessakaan sovittelussa olemaan siinä merkityksessä, että näkisi asiakkaan toimintaa sovittelun jälkeen, mutta esim. työyhteisösovittelussa se kyllä onnistuu. Toinen asia on sitten, kuinka paljon valmentavaa toimintaa sovittelun yhteydessä tulee tehdä. Kysymyksien asettelussa voi myös olla samankaltaisia motivoivien kysymysten muotoja, mutta valmentamiseen mentäessä tulisi se kyllä erottaa selvästi sovittelutoimesta. Valmennuksella pystytään kyllä hyvin monipuolisiin korjausliikkeisiin, mutta siinä usein varastetaan omistajuus toiminnan tekijältä.
Filosofian praktiikoissa on hyvää ainesta sovittelulle, sillä miksi kysymys on usein täysin taka-alalla, mikä– ja miksi-kysymysten vallitessa. Mitä tai mikä jokin on, on suorastaan kaikkien sovittelun ja restoratiivisuuden ytimessä, koska se tähtää ymmärryksen (etenkin yhteis-) lisäämiseen, osallistumiseen ja emansipaatioon. Nämä kysymykset luotaavat ilmiöihin ja olemuksiin, jotka ovat konfliktien ruokaa ja estraadia. Ei kannata lähteä etenemään sovittelussa ennen näiden kysymyksien pohdintaa. Tästä poikkeuksena voi olla tilanteet, jotka ovat niin lukossa, että narratiivinen sovittelu (tai evaluatiivinen neuvonpito) ovat vaihtoehtoina. Filosofia on myös tiede, jossa ajattelulle ja sen harjoittamiselle ei aseteta mitään tavoitetta (ymmärryksen lisääntymisen lisäksi), joten se noudattaa tässäkin sovittelun vapausasteita sopimuksen suhteen. Oikeastaan sovittelulla ja filosofialla ei ole mitään negatiivisia eroja, mutta toinen ei voi täysin ottaa toisen asemaa, sillä sovittelu on nopeudessaan usein ylivoimainen ja keskittyy prosessinomaisesti ristiriitojen ratkaisuun. Filosofiassa polveillaan niin, että prosessia ei ole.
Tutorointi ja sovittelu eivät sikäli eroa toisistaan, että oppi on molemmissa läsnä, mutta jos se tulee fasilitoijan toiminnan tuloksena, se on itse-ohjautunutta, itse-reflektiota jne. Tutoroinnin avulla oppiminen tulee kolmannelta osapuolelta, eikä näin täytä sovittelun kriteeriä osaamisesta, sitoutumisesta, emansipaatiosta jne.
Konsultin luulisi olevan kaikkein kauimpana sovittelijan työstä. Konsultti on evaluoiva mitä suurimmassa määrin. Lähtökohtaisesti konsultti on henkilö, jolla ei ole riippuvuussuhdetta asiakkaaseensa ja siitä syystä hän voi antaa epäpoliittisia ohjeita ja suosituksia. Käytännössä konsultit kuitenkin rakentavat yleisesti riippuvuussuhteen sekä asiakasyrityksiin että johtajiin. Konsultti voi kiinnittää liikaa huomiota siihen, että hän ylläpitää mukavan kaverin roolia ja kiinnittää liian vähän huomiota asiakkaansa heikkouksiin. Voisi siis ajatella, että käytännön ainoa sovellus olisi, että sovittelun kulussa tulisi vaihe, jossa fasilitoija havaitsee puutteita tai ylitsevuotavaa tekemistä/tekijää ja keskeyttää sovittelun konsultaation ajaksi.
Sovitteluissa on toki muitakin peruseroja, kuin evaluatiivinen/fasilitatiivinen: setlementti, generinen, humaanistinen, trasformatiivinen, narratiivinen ja kognitiivinen. Näiden puitteissa saavutetaan enemmän ja vähemmän sopimus enemmillä ja vähemmillä ohjeistuksilla ja ohjaamisella, joten joskus päästään melko lähellekin joitain yllämainittuja rooleja. Opittava asia sanelee myös osaltaan käytettävää menetelmää. Prosessien oppiminen on teknistä koulutusta, joten tutorointi ja mentorointi sopivat siihen hyvin. Sosiaalinen oppiminen ihmisten toimista (vaikeimmin ankkuroitavissa ja naturalisoinnissa onnistuvat) taas vaatii fasilitointia (restoratiiviset käytänteet, sovittelu), filosofisia käytänteitä, mentorointia tai valmennusta.
Myös oppimisympäristöllä on merkitystä, koska tunteet ja ajatukset muuttuvat sen mukaan, mutta ennen kaikkea virikkeiden antajana ja oppimisen haastajana. Fasilitointi onkin ollut hyvä työkalu yhteisen viisauden voiman edistäjänä ja sovittelussa olemme oppineet mahdollistamaan kohtaamiset sen avulla. Testaukset, simuloinnit ja kokeilut tulevat yleistymään oppimisen kirittäjinä, joten näistä voitaisiin ottaa myös koppia sovittelussa.
Suuret ympäristöä muokkaavat tekijät ovat siis roolitus ja auktorisointi. Jos yksi fasilitoija tai filosofisten käytäntöjen harjoittaja ottaa langat käsiinsä fasilitoiden neuvottelua, ei riski oppimisen ja tavoitteiden saavuttamisen kannalta ole niin suuri kuin jos tuo yksi on mentori, tuutori, valmentaja, konsultti, terapeutti tai muu ”puheenjohtaja”. Mikäli emme anna muille mahdollisuutta osallistua, he eivät yleensä osallistu. Eri fasilitoinnin muotoja ja hedelmällisen (turvallisen ja luottavaisen) ympäristön luominen olisivat hyviä kykyjä käyttää dynaamisesti. Jos yhtään pelisääntöä ei ole tiedossa, dialogia ei osata, läsnäolemista, kohtaamista ja tietoisuutta ei mahdollisteta, ovat tulokset heikompia.
Lisää lukemista esim. Kulttuuripsykologian lait (Leontjev, Vygotsky, Wood), MIT/Google Aristotle -projekti.
Luonnontieteilijästä liikemiehen kautta filosofiksi onnistuu, kun on itse-korjaavia eli restoratiivisia kykyjä. Tuo polku on nimittäin kehämäinen, mutta sen liittymäkohdat eivät olisi onnistuneet ilman sitä, että saa välillä halosta takaraivoon. Oppi ihmisarvosta, itsestä, eriarvoisuudesta ja yhteistyöstä johtaa hyviin eettisiin, poliittisiin ja taloudellisiin tuloksiin, mutta vasta kun reflektio, halu, volitio ja ymmärrys sallivat. – Mika Koskinen
——
Tämä artikkeli on toinen osa sarjaa, jossa SSF:n hallituksen jäsenet esittäytyvät kertoen vapaamuotoisesti ajatuksistaan.
